Mirita Häyrysen saarna 12.2.2017

3. sunnuntai ennen paastonaikaa

 

 

Ansaitsematon armo

”Mikä onkaan se sana, joka meidät pelastaa? Auringon laittaa paistamaan ja sydämen parantaa. A. R. M. O. armo se on. Ansioton rakkaus minun osakseni Jeesuksessa on.

Mikä onkaan se sana, josta uuden mielen saa, armahtamaan toista ihmistä ja iloiten auttamaan? A. R. M. O armo se on. Ansioton rakkaus minun osakseni Jeesuksessa on.”

Tällaisen laulun kuulin kaksi viikkoa sitten koulutuksessa Järvenpäässä terveisinä Parkanon seurakunnan pyhäkouluista. Siinä on pähkinänkuoressa kerrottu mitä armo on ja mitä se saa aikaan. Ansioton rakkaus minun osakseni ja meidän osaksemme Jeesuksen tähden. Armo parantaa sydämen ja saa iloiten auttamaan. Se saa auringon paistamaan ja armahtamaan toista ihmistä ja ennen kaikkea pelastaa meidät.

Niin yksinkertaista ja kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämän sunnuntain evankeliumin perusteella en arvaisi, että päivän aiheena on ansaitsematon armo. Siinä kun näkyy ihmiselle tuttua laskelmointia ja mitä minä tästä hyödyn –ajattelua. Matteuksen evankeliumin luvusta 19 nouskaamme kuulemaan.

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”
Jeesus sanoi heille: ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” Matt.19: 27-30

Ylihuomenna vietetään ystävänpäivää. Miltähän tuntuisi, jos meille läheinen ihminen yhtäkkiä kylmän viileästi kyselisi ”olen ollut ystäväsi tai elämänkumppanisi niin ja niin monta vuotta tai vuosikymmentä. Mitäs minä tästä saan.” Varmaan olisi aikamoinen järkytys. Eikö ihmissuhde olekaan tuntunut vastavuoroiselta? Eikö toinen välitäkään aidosti vai mitä hän oikein ajaa takaa? Onko hän pitänyt salaa jotain velkakirjaa siitä mistä hän kokee jääneensä paitsi ja mitä hänen mielestään olisi kuulunut saada?

Kyllä siinä taitaisi olla aika epäonnistunut, neuvoton, surullinen ja vihainenkin olo. Kuulemastamme evankeliumista en pysty päättelemään Jeesuksen tunteita. Opetuslapset ovat jo hyvän aikaa kulkeneet hänen seurassaan ja vakuuttuneet, että hänellä on jumalalliset valtuudet. He ovat nähneet monia ihmetekoja ja kuulleet Jeesuksen opetusta, muun muassa mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa. Nyt he ovat jo lähteneet vaeltamaan kohti Jerusalemia, siis kohti Jeesuksen kärsimystä ja kuolemaa. Ja nyt nämä hänen lähimmät ystävänsä ja seuraajaansa kyselevät ”entä me”, mitä me tästä sinun seuraamisestasi oikein hyödymme.

Tekisi mieli Jeesuksen puolesta huokaista syvään, mutta se vesittäisi Jumalan pohjattoman kärsivällisyyden. Ei Jeesus ole kutsunut Pietaria ja näitä muita opetuslapsia sen tähden, että he olisivat aina tilanteen tasalla ja ymmärtäväisiä, pyyteettömiä ja epäitsekkäitä. Jeesus rakastaa heitä juuri sellaisina kuin he ovat niin kuin vain taivaallinen tosi ystävä voi ehdoitta rakastaa.

Jotain vallitsevasta tunnelmasta kuitenkin kerrotaan. Rikas nuorukainen on juuri lähtenyt surullisena pois Jeesuksen luota. Hän oli kysellyt mitä hänen pitää tehdä saadakseen iankaikkinen elämä. Käskyjä – niitä, joita rippikoulussakin opetellaan, hän on omasta mielestään noudattanut hyvin. Lopulta Jeesus vastaa, että jos kerran pyrit täydellisyyteen, niin myy koko omaisuutesi, anna rahat köyhille ja seuraa minua. Tähän mies ei ole valmis, vaan poistuu surullisena.

Toivoisin, että meidän kohdallamme vastaavanlainen suru saisi meidät tulemaan Jeesuksen luo. Taivas jää saavuttamatta. Omat tekoni tai hyväntahtoisuuteni ei riitä. En kykene täyttämään Jumalan lakia. En pysty antautumaan koko sydämisesti Jumalan palvelemiseen, vaan synti riippuu minussa kiinni. Tulen siis armahtajan luo. Haluan päästä osalliseksi armosta, jota ei tarvitse ja jota ei voi ansaita.

Opetuslapset jäävät ihmeissään kyselemään kuka oikein voi pelastua ja Jeesus vastaa, että ihmiselle se onkin mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista.

Heti tämän jälkeen Pietarin mieleen nousee, että onhan hän kuitenkin jättänyt kalaverkkonsa, veneensä ja elinkeinonsa, kotinsa ja perheensä lähtiessään kulkemaan Jeesuksen mukana, samoin toiset opetuslapset. Kuin kelpo luottamusmies tai vaikkapa oppilaskunnan puheenjohtaja Pietari alkaa puolustaa kavereittensa etua. Jeesus vakuuttaa, ettei ole syytä huoleen. Hänen seuraamiseensa ei tarvitse pettyä. Jo tässä ajassa ja viimeistään iankaikkisuudessa Jumala kyllä palkitsee runsaasti. Samalla Jeesus sulkee pois kaiken laskelmoinnin ja kaupankäynnin sanomalla ”mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

Tämän talven kinkereillä olemme muun muassa muistelleet Martti Lutherin tekemiä löytöjä. Hän ei tyytynyt siihen, että itse löysi rauhan Jumalan kanssa ja ymmärsi, että Jumalan anteeksiantava rakkaus on ansaitsematona lahjaa. Oman henkensä uhalla Luther julisti, ettei Jumalan armo ole kauppatavaraa, eikä ihminen voi itse tehdä itseään Jumalalle kelpaavaksi vaikkapa hyvillä teoilla ja hartauden harjoituksella. Jo kaipaus Jumalan puoleen on Jumalan armotyötä ihmisen sydämessä.

Lisäksi Luther ymmärsi, ettei Jumala odota kristityltä vetäytymistä pois maailmasta, siis kaiken hylkäämistä ja jättämistä tai laiminlyömistä, vaan Jumala palvellaan arkisessa työssä, läheisten keskellä ja yhteiskunnassa. Meidänkin jumalanpalveluksemme jatkuu kotona, perheen ja ystävien parissa ja mitä tehtäviä tai kutsumusta sitten itse kullakin on. Elämämme kallein asia tulee olla Vapahtajan tunteminen ja Jumalan lapsena eläminen. Joissain maissa se johtaa vainoon ja hengenvaaraan tai siihen että läheiset hylkäävät. Joskus se voi johtaa pilkantekoon tai siihen että jotkut ihmiset karttelevat meitä. Kuitenkin meitä kutsutaan elämään rauhassa kaikkien kanssa siltä osin kuin siihen itse voimme vaikuttaa. Jospa oppisimme tuntemaan tuota taivaallista ystävää niin, että kuljettaisimme mukanamme hänen tuoksuaan ja armon ilmapiiriä. Ja kunpa kaikki vihonviimeiset ja syrjään sysätyt saisivat kuulla, että Jumala ei katso ulkokuoreen, vaan hänen valtakunnassaan monet viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Mihinkään ylemmyyteen, ylpeyteen ja toisten paheksumiseen armon lapsilla ei siis ole varaa. Sellaisesta on tehtävä parannusta. Saamme pyytää, että Jumala avaisi meille armonsa syvyyttä ja rakkautensa suuruutta, niin ettemme itse olisi kenellekään esteenä Kristuksen kohtaamiselle.

Tekee mieli vielä lopuksi jatkaa omalla säkeistöllä tuota saarnan alussa kertomaani laulua. Mikä onkaan se sana, joka taivaan tuo päälle maan? Jossa Jumala meidät kohtaa ja ruokkii armollaan. Kristuksen ruumis ja veri. Ehtoollinen se on. Tänäänkin meille tarjolla armon näkyvä merkki on.