3. paastonajan sunnuntai 19.3. 2017

Joh 12:37-43

 

KUKA USKOO MEIDÄN SANOMAMME

 

 

Tämän päivän evankeliumi alkaa evankelista Johanneksen toteamuksella: ”Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen.” Alkuun näyttää olevan kysymys Jeesuksen ja opetuslasten ajasta. Mutta jos muistelemme muiden evankeliumien kuvauksia Jeesuksen ihmeteoista, siellä aika usein kerrotaan, kuinka ihmiset uskoivat Jeesukseen nähtyään hänen tunnustekojansa. Tai ainakin toiset uskoivat ja toiset eivät uskoneet. Hän siis jakoi ihmisten mielipiteitä. Nyt Johannes kuvaa kuinka ihmiset eivät uskoneet vaikka näkivät tunnustekoja.

Kuvatessaan Jeesuksen ajan tapahtumia hän elää omaa aikaansa ja etsii ratkaisuja oman aikansa kristittyjen kysymyksiin. Johannes kirjoitti evankeliuminsa 80-110 jKr. Silloin oli käynyt ilmeiseksi, että juutalaiset kansana eivät lähde seuraamaan Jeesusta messiaana. Tämä kysymys oli Johannekselle kipeä ja hän etsii vastausta tähän kysymykseen. Etsiessään vastausta hän tutkii kirjoituksia ja löytää sieltä jotakin. Itse asiassa näin pitikin käydä. ”Näin kävi toten profeetta Jesajan sana: ”Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?”

 Lainaus on Jes. 53:1. Tarkka sanamuoto on: ”Kuka uskoo meidän sanomamme? Kuka ymmärtää Herran käsivarren voiman?” Tässä on siis preesens, jonka Johannes on muuttanut imperfektiksi. Hän puhuu siis menneistä tapahtumista. Lainaus on hyvin mielenkiintoinen, sillä tässä kohdassa puhutaan juuri Herran kärsivästä palvelijasta. Jesajan kirjan tutkijat ovat miettineet, ketä Jesaja tarkoittaa Herran kärsivällä palvelijalla. On arveltu hänen tarkoittaneen sillä itseään. Sitten on arveltu hänen tarkoittavan sillä Jumalan kansaa Israelia. Tämä sana ei tunnu käyvän siihenkään. Parhaiten se näyttäisi sopivan Jeesukseen, joka kärsi kaikkien puolesta.

Johannes löytää vielä toisenkin kohdan, joka lohduttaa häntä juutalaisten aiheuttaman pettymyksen keskellä. Se on profeetta Jesajan kutsumusnäystä: ”Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.” Tämä on kovaa puhetta profeetan suusta ja yllättävää puhetta.

Meillä on helposti sellainen käsitys profeetoista, että he olivat uskonnollisia johtajia ja uskonnollisia julistajia. Tämä ei pidä paikkaansa ainakaan profeetta Jesajan kohdalla. Hän saarnaa oikeudenmukaisuuden puolesta rikkaiden harjoittamaa kansan sortoa vastaa. Jesajan aikana Assyria oli suurvalta, joka uhkasi Israelin ja Juudan kansallista olemassaoloa. Tässä ahdinkotilassa Israel ja Aram tekivät puolustusliiton. Juuda olisi haluttu mukaan. Tässä tilanteessa Jesaja kehotti pysymään erossa puolustusliitosta ja turvautumaan yksin Jahveen, Jumalaan. Uusissa vaiheissa näytti edulliselta liittoutua Assyrian kanssa. Silloinkin Jesaja katsoi parhaaksi pysyä liittoutumattomana ja luottaa yksin Jahven apuun. Kansaa kohdanneet koettelemukset Jesaja näki Jumalan rangaistuksina kansan synneistä ja Jumalasta luopumisesta. Mutta hän luotta, että lopulta Jumala armahtaa ja pelastaa kansansa. Kun Israelin maaseutu oli raunioina ja Assyria uhkasi Jerusalemia, Jesaja uskoi, että Jumala pelastaa Jerusalemin. Aikansa piiritettyään Jerusalemia Assyria vetäytyi saamatta Jerusalemia haltuunsa. Syynä tähän oli ilmeisesti sotajoukoissa riehunut ruttoepidemia. Ihmeen kautta Jerusalem pelastui.

Ei ole sattumaa, että Johannes viittaa juuri Jesajan kirjaan, sillä se oli ahkerasti luettu ja tutkittu kirja sekä juutalaisten että kristittyjen keskuudessa Kristinuskon syntyaikoina. Sieltä ei ehkä niinkään etsitty sattuvia sanoja vaan kokonaisvaltaisia ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin. Yllättävän ajankohtaista tekstiä tätäkin päivää ajatellen, samat kysymykset ja samat ratkaisuvaihtoehdot.

Johanneksella oli nyt kuitenkin päällimmäisenä kysymys: ”Kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?” Tämä on hyvin ajankohtainen kysymys myös tänä päivänä. Me ajattelemme aina, että vika on meissä, kirkossa ja sen työntekijöissä. Sen takia Kirkon tutkimuslaitos suoltaa koko ajan tutkimusta ja selvityksiä, laaditaan strategioita ja muita suunnitelmia. Työntekijät ruoskivat itseään. Mutta entä jos vika onkin kuulijoissa: ”Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.” Ehkä tämä voisi tarjota meille pienen hengähdystauon. Mutta mitä teki Jesaja? Tämä sana on osa hänen kutsumusnäkyään. Tästä hän vasta aloitti toimintansa ja sai nähdä suuria näkyjä ja Jumalan voiman.

Tekstissä on mielenkiintoisia yksityiskohtia: Mikä on tämä ”Herran käsivarren voima”? Kysymys on tietenkin lihaksista, hauiksesta, onko habaa, niin kuin nykyisin sanotaan. Tässä on kysymys antropomorfisesta Jumalakuvasta. Jumala on niin kuin isä, joka ottaa lapsensa käsivarsilleen, keikuttaa ja pyörittää. Lasta pelottaa ja jännittää, miten tässä käy. Mutta kuitenkin hän voi luottaa isäänsä, että vahinkoa ei satu. Näin Jumalakin pyörittää kansaansa miten tahtoo. Joskus tilanne saattaa näyttää vaaralliselta. Mutta me saamme luottaa, että rakkaudessaan hän meitä pyörittelee.

Johannes päättää tämän jakson toteamukseen: ”Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.” Meillä on helposti sellainen käsitys, että kirjanoppineet, fariseukset ja kansan vanhimmat olivat yhtenäinen joukko, joka muodosti muurin Jeesuksen julistusta vastaan. Näin ei ollut. Fariseukset olivat yksi ryhmä tässä joukossa. He olivat eräänlainen herätysliike, alkuaan maallikkoliike, joka oli saavuttanut kristinuskon syntyaikoina vaikutusvaltaisen aseman juutalaisuudessa. Monet hallitusmiehistäkin joutuivat taipumaan heidän tahtoonsa. Mitenkä itsenäisiä me olemme ratkaistessamme suhdettamme Jeesukseen?

Risto Pentikäinen