5. sunnuntai pääsiäisestä 21.5.2017

                                                                    Rukoussunnuntai Rogate  Matt 6:5-13                                 

 

                                            SUURKIRKON PORTAILLA

Viikko sitten kuoli presidenttimme Mauno Koivisto. Tämän johdosta Kotimaa-lehdessä oli perusteellinen artikkeli presidenttiemme suhteesta uskontoon ja kirkkoon. Artikkelissa oli kolme kuvaa. Yhdessä piispa Aimo T. Nikolainen valtuuskuntineen ojentaa Yhteisvastuukeräyksen tulosta presidentti Kekkoselle. Toisessa kuvassa Kotimaan päätoimittaja Erkki Kario haastattelee ensimmäisen presidenttikautensa aloittanutta Mauno Koivistoa presidentin linnassa keväällä 1982.

Artikkelin pääkuvassa tasavallan presidentti Kyösti Kallio ja sotamarsalkka Carl Gustav Mannerheim poistuvat talvisodan sankarivainajien muistojumalanpalveluksesta Helsingin Suurkirkosta toukokuussa 1940. Aluksi katse kiinnittyy kuvan päähenkilöihin presidenttiin ja sotamarsalkkaan. Mannerheim oli tunnettu huolitellusta pukeutumisestaan. Se näkyy tässäkin. Saappaat ovat taatusti kiillotetut ja rähinäremmit järjestyksessä. Presidentti Kallio on silinterihattu päässä ja juhla-asussa. Vähitellen katse kiinnittyy katsojiin. Kirkon portailla on etupäässä naisia, nuoria ja vähän vanhempia, joukossa joku poika ja vanhempi mies. Arvattavasti he ovat pääasiassa sotaorpoja ja sotaleskiä. Jonkun katseesta henkii syvä suru ja ehkä myös katkeruus. Jonkun katse on avoin. Sitten katse kiinnittyy eturivissä seisovaan toisella kymmenellä olevaan tyttöön. Hän seisoo ryhdikkäästi ja kunnioittavasti. Katse on kysyvä ja odottava, miten tästä eteenpäin.

Itse asiassa tämän tytön olemukseen tiivistyy kaikki siinä hetkessä. Presidentti ja maallinen esivalta on hänelle Jumalasta seuraava. Jumalalta ja esivallalta me voimme odottaa kaikkea hyvää. Tässä odotuksessa hän joutui kuitenkin pettymään. Edessä oli toinen sota ja sodan jälkeiset vuodet, jolloin oli pulaa kaikesta. Myös presidentti Kallio joutui pettymään itseensä mahdottoman edessä. Hän joutui allekirjoittamaan Neuvostoliiton kanssa rauhansopimuksen, joka oli raskas Suomelle. Kirjoitettuaan sopimuksen hän sanoi Vanhaa testamenttia lainaten: ”Kuivukoon käsi, joka tämän teki.” Tämä sana toteutui pian, kun Kyösti Kallio erosi presidentin tehtävästä ja kuoli sydänkohtaukseen Helsingin rautatieasemalla. Siitä alkoi viimeinen kotimatka.

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuu rukouksesta: ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” Juutalaisten keskuudessa ja erityisesti Jerusalemissa homma oli karannut lapasesta, kun oli kysymys rukouksesta. Alun perin oli varmaankin korostettu rukouksen merkitystä. Siksi suosittiin rukousta julkisilla paikoilla, synagogissa ja kadun kulmissa. Vähitellen oman hurskauden näyttäminen ihmisten edessä oli noussut pääasiaksi. Oli unohtunut, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa, eikä oman hurskauden osoittamista toisten ihmisten edessä. Jeesus kehottaa rukoilijaa menemään kotiin, perimmäiseen huoneeseen, ainoaan lukittavaan huoneeseen, josta ei välttämättä ole edes ikkunaa ulos. Siellä ei tarvitse ajatella, mitä ihmiset minusta ajattelevat, tai miltä minä nyt näytän. Tässä olen vain minä ja minun elämäni Jumalan kasvojen edessä. Itse asiassa Jeesus opettaa tässä hiljaisuuden viljelyn perusteet. Se on hiljentymistä ja oman elämän tarkastelua Jumalan kasvojen edessä. Se ei onnistu kadulla ihmisvilinässä.

Sitten Jeesus varoittaa jatkuvasta rukouksen pöpöttämisestä, ikään kuin Jumala ei kuulisi ja näkisi meitä, jos emme jatkuvasti Hänelle jotakin pöpötä:” Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.” On lohdullista tietää, että Jumala tietää meidän tarpeemme jo ennen kuin me olemme edes aloittaneet!

Sitten Jeesus opettaa seuraajilleen isämeidän-rukouksen. Se on todellinen rukouksen koulu. Siinä koulussa me kaiken aikaa olemme. Isämeidän-rukouksessa ovat ensin isot asiat ja sitten pienet. Ensin on globaalit, maailman laajat asiat, sitten ovat lähipiirin asiat. ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi , myös maan päällä niin kuin taivaassa.” Voisiko olla suurempaa tehtävää. Kun me näin rukoilemme, me ilmoittaudumme mukaan maailman laajaan projektiin, Jumalan missioon. ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…” Siinä riittää tarkoitusta ja tehtävää, olipa työssä tai levossa. Silloin maailman laajat kysymykset alkaen ilmastomuutoksesta ja ruuan riittävyydestä ovat myös meidän kysymyksiämme. Ei niin, että ne nujertaisivat meidät alleen, vaan Jumala on nähnyt meidän tarpeemme, ennen kuin me olemme panneet edes käsiä ristiin.

Sitten tulevat meidän lähipiirin asiat: ”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.” Omat huolet tuntuvatkin aika pieniltä, kun on saanut ajatella ensin suurempia asioita. On oikein terveellistä, että ei aloita oman mahan täyttämisestä ja sopisiko sinne vielä vähän.

”Ja anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa.”  Me olemme kaiken tämän velaksi saaneet, emmekä pysty velkaamme koskaan takaisi maksamaan. Miksi emme sitten olisi armollisia toisiamme kohtaan?

Nyt on kysyttävä, miten on Jeesuksen opetus rukouksesta mennyt perille meidän keskuudessamme? Liiankin hyvin; voisi sanoa. Ainakin tämä: ”Mene kammioosi ja sulje ovesi”. Me olemme tehneet uskon harjoituksesta yksityisasian ja vähitellen häivyttäneet sen yhteisestä tietoisuudestamme. Tätä Vapahtajamme ei kuitenkaan tarkoittanut. Jeesuksen rukous alkaa sanoilla ”Isä meidän”. Jo alkusanoista se kehottaa meitä yhteiseen rukoukseen ja seurakunnan kokoontumiseen Jumalan kasvojen edessä.

Haluan palata tyttöön Suurkirkon portailla. Hän odotti Jumalalta ja esivallalta kaikkea hyvää. Joutuiko hän pettymään? Alkuun näytti, että joutui. Uusi sota oli edessä, sitten pula-aika ja vaaran vuodet. Nyt kun katsomme näitä vuosia taaksepäin, voimme todeta, että hän ei turhaan odottanut hyvää  Jumalalta. Jumala on antanut meille enemmän kuin me anomme tai ymmärrämme. Uskoa ja luottamusta on tarvittu eniten juuri silloin, kun ei ole näyttänyt yhtään siltä, että Jumala kuulisi ja vastaisi. Silloin on joutunut yhä uudelleen ja uudelleen veisaamaan: ”Hän kasvonsa peittää, ja murheeseen heittää, vaan antaa taas virvoituksen.”

 

Risto Pentikäinen