Saarna Kiuruveden kirkossa äitienpäivänä 11.5.2025

3. sunnuntai pääsiäisestä

Evankeliumitekstissä palaamme vielä hiljaiselle viikolle, Jeesuksen ja opetuslasten viimeiselle ehtoolliselle ja Jeesuksen puheisiin siellä. Hän valmisti oppilaitaan tulevia traagisia tapahtumia varten ja siihen, että he joutuvat eroamaan toisistaan, mutta vain ajaksi. Hän valmisti ihmetteleviä kuulijoitaan pääsiäisen iloon. Siihen ihmetykseen pääsemme tänään mukaan. Nousemme kuulemaan Johanneksen evankeliumin 16. luvusta:

(Joh. 16: 16–23)

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

»Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.»

Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: »Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?»

»Miksi hän puhuu vähästä ajasta?» he ihmettelivät. »Ei hänen puhettaan ymmärrä.»

Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:

»Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.»

Pyhä pyhältä me vietämme seurakuntana Jeesuksen läsnäoloa ja poissaoloa. Tiedämme, ettei hän jäänyt ylösnousemuksensa jälkeen tänne meidän keskuuteemme vaan astui taivaaseen. Ja kuitenkin veisaamme: ”Jumala on läsnä”. Hän lähestyy meitä tänäänkin ja kääntää armon kasvonsa meihin.

Jeesus kohdisti äsken kuulemamme sanat opetuslapsille, joiden oli vaikea uskoa todeksi, mitä Jeesukselle oli kohta tapahtumassa Getsemanessa ja Golgatalla, ristillä. Ne ovat osa jäähyväispuhetta Johanneksen evankeliumin luvuissa 13–17, joissa hän valmistelee opetuslapsiaan ja meitä elämään ilman hänen ruumiillista läsnäoloaan.

Pietari, Johannes, Jaakob ja muut opetuslapset olivat seuranneet Jeesusta vuoden tai kolme, minne hän menikin, nähneet suuria tekoja ja odottaneet suuria. Nyt heille oli tulossa surun ja hämmennyksen aika. Epätietoisuuden ja hajaannuksen aika. Mitä he olisivat ilman Jeesusta kuin kalastajia ja tullimiehiä, kun maailma iloitsee saaliiksi saamastaan Jeesuksesta.

Kuulimme, kuinka Jeesus lohduttaa omiaan: »Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.» Mutta eivät he vielä ymmärrä mitä on tapahtumassa. He ihmettelevät, mitä tuo kaikki puhe merkitsee. Ehkä sinuakin Jumala on lohduttanut edeltä käsin. Jotain Raamatun paikkaa et ole ymmärtänyt tai pitänyt tärkeänä, mutta toisena hetkenä olet ollut kiitollinen, että olet sen sanan kuullut ja se on kulkenut mukanasi. Siitä on tullut elävän elämän keskellä lohdutuksen sana.

Jeesus havainnollistaa puhettaan tähän päivään sopivalla tavalla: Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Jos ihmisen syntymään kuuluu tänäkin päivänä epävarmuutta ja tuskaa, oli se sitä paljon enemmän Jeesuksen päivinä: ei äiti voinut laskea sen varaan, että hän itse tai lapsi oli vielä synnytyksen jälkeen hengissä – eikä ollut varmaa, saattoiko perhe ottaa syntyneen lapsen huolehdittavakseen, kun elettiin aikaa ennen toimivaa raskaudenehkäisyä. Tänään ja silloin oli äidin ilo suuri, kun saattoi ottaa syntyneen lapsen syliinsä. Sitä iloa elämme myös äitienpäivä äitienpäivältä ja siihen iloon Jeesus vertaa sitä, kun ristiinnaulittu ja haudattu Vapahtaja kohdataan elävänä ja vaikuttavana. Ilo on suuri.

Lapsi ei ole kellekään itsestäänselvyys. Äitienpäivän ilon kääntöpuoli on muistaa se, ettei jokaisella äidillä ole lasta syliinsä eikä jokaisella naisella ole mahdollisuutta äidiksi, vaikka sitä sisimmässään kaipaisi.

Iloa, tuskaa ja paljon siltä väliltä kuuluu äitiyteen. Joku saattaa nyt muistuttaa, ettei tämä kahtalaisuus synnytykseen lopu. Tuntee sitä moni teini-ikäisen kasvattaja. Se tekee samalla äitien ja isienkin työstä kristillisen elämäntavan mallikappaleita: se on iloa mutta ei sellaista, mitä haetaan välittömästä mielihyvän ja helppouden hakemisesta. Se on iloa joka syntyy rakkaudesta ja sen mukaisesta toiminnasta. Usein se vie meitä vaikeisiin paikkoihin, tuskaan ja sellaisiin tilanteisiin, joista tekisi mieli paeta. Ja kuitenkin rakkaus vaatii toimimaan sen kaiken keskellä ja saa ilonsa lähimmäisen hyvästä.

»Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.» Jeesus vertasi opetuslasten tilannetta synnyttävään äitiin mutta mieleni tekisi verrata sitä siihen syntyneeseen lapseen, jonkin verran jo kasvaneeseen. Lapsi, jos joku tuntee tuskaa siitä, kun hänelle käännetään selkä, kun äiti tai isä menee pois ja sulkee oven takanaan. Silloin ei useinkaan auta sanoa: kohta äiti tulee, aivan pian. Lapselle on tässä ja nyt, eikä lohdutuksista ole apua. Eivät Jeesuksen oppilaatkaan hänen sanojaan ymmärtäneet, ja ristin kuoleman jälkeen he joutuivat hätään ja hämmennykseen.

Äidin ja lapsen yhteys on symbioottinen. Lapsi ei voi kuvitella olevansa olemassa ilman äitiä. Sellaisesta suhteesta on tavallaan kyse myös kristityn ja Kristuksen välillä. Niin monessa virressä pyydämme Jeesukselta: tule sydämeeni asumaan, asu aina minussa. Ei meitä olisi kristittyinä olemassa ilman Jeesuksen läsnäoloa, joka synnyttää meissä uskoa häneen. Osittain siitä lienee kyse myös lastenkaltaisuudessa, jota Jeesus perää lasten evankeliumissa. Joka ei nöyrry ja tule lapsen kaltaiseksi, ei pääse Jumalan valtakuntaan. Uskossa me saamme kaiken Jumalalta. Lapsen tavoin ehkä tahtomme on kova tehdä itse, pystyä itse, ja jotain aivan oikein kohellammekin, mutta luottamus on aina pohjalla. Jumala on kaikki kaikessa. Hän asuu minussa ja antaa minulle sen ravinnon, jota uskoni tarvitsee.

Tätä kautta Jeesuksen sanat puhuttelevat myös meitä: »Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.» Uskon silmin me saamme nähdä Jeesuksen jo tänään. Hän lähestyy meitä sanassaan ja ehtoollisessa. Arkipäivässä kohtaamme hänet lähimmäisessämme. Ja kuitenkin se on kohtaamista kuin kuvastimesta.

Täydellisesti, kasvoista kasvoihin tulemme hänet vielä näkemään siinä valtakunnassa, johon hän on meidät kutsunut. Taivaassa jos missä ilo on tullut täydelliseksi. Tähän maailmaan kuulunut tuska on jäänyt taakse ja jäljellä on vain se, millä on merkitystä. Kristus, ihminen, minä ja sinä, moni muu ja elämä, jota ei enää mikään voi estää.

Miikka Huuskonen