Kynttilänpäivän ja yhteisvastuukeräyksen avajaisjumalanpalvelus

Mirita Häyrysen saarna 5.2.2017

 

Jumalan kirkkauden säteily

2. Moos. 33. 18-23 ja Joh. 12:35-36

Jeesus sanoi: "Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia." Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään.

Tämä kynttilänpäivän vaihtoehtoinen saarnateksti tuo mieleeni vahvoja kuvia. Syyrialainen perhe pakenee pommituksia pimeässä yössä aavikon halki. Rohkenevatko he uskoa, etteivät tulevaisuus ja toivo ole haihtuneet savuna ilmaan? Löytävätkö he jonnekin missä heitä autetaan?

Huijatuksi tullut nuori yrittää saada unta pimeässä ja ahtaassa komerossa. Hän on tullut Suomeen tienaamaan rahaa, mutta työnantaja pitääkin häntä vankinaan ja käyttää häikäilemättömästi hyväkseen.

Meillä puolestaan saattavat asiat olla verrattain hyvin, mutta kuitenkin on veto poissa jo auringon valon vähyydenkin takia. Jeesuksen sanat ”vielä vähän aikaa valo on teidän keskellänne” kuulostavat ehkä nurinkurisilta tähän aikaan vuodesta. Kuljemme kevättä ja valoa kohti. Kaipaamme auringon kirkkaita ja lämmittäviä säteitä. Jotain samaa etsimme myös toistemme katseesta ja hymystä. Opin viime keskiviikkona jumalanpalveluskoulutuksessa, että kirkon pahin uhka on kyynisyys. Että annamme vallan huolille ja kielteisille ajatuksille – väki vain vähenee, mitä tässä kannattaa tehdä jne. Sen sijaan meidän tulee pyytää, että Jumala valaisee ajatuksemme, niin että osaamme iloita jokaisesta ihmisestä ja niistä pienen pojan eväistä. Meidän tulee heijastaa Kristuksen kirkkauden säteilyä, tuoda valoa sinne missä toivon liekki hiipuu.

”Vielä vähän aikaa valo on teidän keskellänne” saattaa kuulostaa oudolta senkin takia, että siinä Jeesus puhuu lähestyvästä kuolemastaan. Me taas elämme ylösnousemuksen perillisinä ja tämäkin sunnuntai on pieni pääsiäinen. Toisaalta emme voi tietää päiviemme määrää emmekä sitä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. On syytä tarttua tähän hetkeen. Meille on annettu tämä armon ja Kristuksen kirkkauden säteilyn päivä. Tässäkin jumalanpalveluksessa Jeesus, maailman valo, on meidän keskellämme ja meitä kutsutaan elämään valon lapsina.

Mietitäänpä mitä tuo valon lapsena eläminen voisi olla. Näin kynttilänpäivänä mieleeni tulee miten helposti kynttilä sammuu ulkona viimassa. Liekkiä pitää suojata ja kääntyä poispäin tuulesta. Tällä vertauksella en tarkoita, että meidän tulisi eristäytyä maailman tuulilta ja vetäytyä omiin oloihimme mietiskelemään pyhiä asioita. Sen sijaan tarkoitan, että meidän tulee vaalia sitä uskon ja rakkauden liekkiä, jonka Jumala on meihin sytyttänyt. Jos sen sijaan vaalimme vaikkapa omaa itsekkyyttämme ja ylpeyttämme ja olemme kiintyneet esimerkiksi pahan puhumiseen, niin johan siinä pimeys hiljalleen leviää sydämeen. Onneksi auttaja, armahtaja ja uuden mielen luoja on lähellä. Hän ei kyllästy meitä huoltamaan ja varustamaan tehtäviinsä. Valon lapsi ei kuvittele itse olevansa valon lähde, vaan tarvitsee Kristusta ja haluaa elää hänen lähellään – kaikkein heikoimmatkin, vaikeasti syttyvät ja helposti sammuvat saavat heijastaa hänen valoaan.

Kuulemassamme vanhan testamentin lukukappaleessa Mooses kaipaa saada nähdä Jumalan kunnian. Jumala sanoo, ettei hänen kasvojaan saa kukaan nähdä. Ihminen ei sitä kestäisi. Niinpä Jumala asettaa Mooseksen kallionkoloon, peittää tämän kämmenellään ja kulkee ohi. Mooses saa nähdä Jumalan tämän selkäpuolelta.

Lutherille Jumalan selkäpuoli tarkoittaa Jumalan näkemistä käänteisesti, kärsimyksen keskellä. Jumala ei tee itseään meille näkyväksi kunniassaan ja kirkkaudessaan, vaan heikkoudessa ja kärsimyksessä. Perinteinen kynttilänpäivän evankeliumi kertoo vanhasta Simeonista, joka odotti Israelille luvattua lohdutusta. Tuskin hän olisi vuosikymmenestä toiseen odottanut hartaasti taivaallista lohdutusta, ellei hän olisi elämässään kokenut huolta ja murhetta. Nyt hän sitten näkee Jumalan lupausten täyttyvän pienessä Jeesus-lapsessa. Hän ottaa vauvan varovasti syliinsä ja näkee hänessä Jumalan valon, kirkkauden ja pelastuksen. Simeon ylistää Jumalaa ja siunaa Jeesuksen perhettä. Erityisesti minua koskettavat Simeonin sanat: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä.”

Täällä kirkossa on koolla paljon Jumalan palvelijoita. Me siunaamme teidät ja lähetämme yhteisvastuukerääjiksi rauhallisin ja iloisin mielin. Meidät kaikki lähetetään palvelemaan Herraa iloiten ja menemään rauhassa. Jeesus, maailman valo, on luvannut kulkea kanssamme.

Jumalan kirkkaus ei ole meille pelottava asia kuin viereen iskevä salama. Lähestymme Jumalan pyhyyttä ja kunniaa Kristuksen kautta. Muistamme runneltua ristin miestä, kipujen ja sairauden tuttavaa. Jokaisessa kärsivässä ihmisessä kohtaamme hänet ja sen hyvän mitä teemme toisille vaikkapa yhteisvastuukeräyksen kautta, sen me teemme Jeesukselle.

Olen ihaillut diakonitoimiston oveen kiinnitettyä julistetta. Siihen on painettu sormivärein eri ikäisten ihmisten käsiä ja kartonkiin on kirjoitettu ”kädet ovat sydämen näkyvin osa.”

Hyvät ystävät, kun annamme sydämemme Jumalalle, niin hän käyttää meitä viemään hänen rakkauttaan lähelle ja kauas. Jeesuksella ei ole täällä maan päällä enää käsiä ja jalkoja, vaan me seurakuntana olemme hänen ruumiinsa. Emme kuitenkaan ole omassa varassamme, vaan Kristus meitä Pyhän Hengen kautta siunaa ja johdattaa. Loistakoon hänen valonsa meissä niin kuin seuraavassa kirkkokuoron esittämässä laulussa pyydetään.

”Niin loistat, Kristus, kuin aurinko meissä,

pimeyden syyttävä ääni häädä pois.

Oi loista, Kristus, niin kirkkaana meissä,

sinulle sydän että aueta voi”!