Johann Sebastian Bach(1685-1750): Johannespassio

Johann Sebastian Bach tuli v. 1723 Johann Kuhnaun seuraajaksi Leipzigin Tuomaskirkon kanttorin virkaan. Sitä ennen hän oli toiminut kuuden vuoden ajan kapellimestarina Köthenin hovissa, jossa hän oli taiteellisesti vapaa ja saattoi keskittyä soitinmusiikin säveltämiseen - ja jossa hän sitä paitsi oli taloudellisesti turvattu. Bachin kannalta viranvaihto oli erehdys, ainakin jos on uskomista hänen v. 1730 kirjoittamaa, usein lainattua kirjettä: " Te tunnette hyvin elämäni vaiheet nuoruudesta aina siihen muutokseen saakka, joka vie minut Köthenin kapellimestariksi. Siellä minulla oli armollinen ruhtinas, joka rakasti musiikkia että osasi itsekin soittaa ja jonka luona jopa suunnittelin viettäväni lopun elämääni... Kuitenkaan minusta ei aluksi tuntunut mitenkään soveliaalta siirtyä kapellimestarin virasta kanttoriksi. Tästä syystä myös lykkäsin ratkaisua neljännesvuoden ajan; mutta uusi virka(Leipzigissa) oli kuvailtu minulle edulliseksi..."
Kirjeessä Bach antaa myös ymmärtää, että hän olisi halukas lähtemään Leipzigista, mikäli jotain parempaa ilmaantuisi. Mutta hän jäi Tuomas-kanttoriksi kuolemaansa asti - virkaan jonka hän oli saanut " koska parempaakaan ei ollut tarjolla". Perhe eli ahtaassa ja epäterveellisessä asunnossa, ja suunnattoman sävellystyönsä ohessa hän opetti laulua ja latinaa viidellekymmenelle usein perin kurittomalle nuorukaiselle. Musiikkiesityksiä varten hänellä oli käytettävissä vain muutamia heikosti koulutettuja laulajia ja soittajia; enimmäkseen esiintyjät olivat kirkkokuolun poikia tai harrastajamaisesti soittavia opiskelijoita. Bachin suurimmasta passioteoksesta Matteuspassiosta jälkimaailmalle säilyneestä orkesteri- ja kuoromateriaalista käy ilmi että esim. kuoro koostui vain kahdeksasta laulajasta, jotka hoitivat myös solistiosuudet. Orkesterissa oli kaksikymmentä muusikkoa.

Bachin tavoittisiin ei säveltäjänä, kuten ei myöskään ajan henkeen kuulunut pyrkimys säveltäjäminän korostamiseen eikä tunkeutua subjektiivistaiteellisiin ongelmiin. Hän oli ammattimuusikkosuvun jäsen ja palveli uskollisesti työnantajaansa elättääkseen suuren perheensä. Mutta näissä olosuhteissa sävelletystä vokaalisesta kirkkomusiikista tuli kuolematonta ja siitä muodostui tyhjentymätön inspiraation lähde jälkimaailmalle. Hänen aikalaisensa eivät ymmärtäneet antaa sille arvoa, mutta myöhemmin Bachia on kutsuttu "protestanttisuuden musiikilliseksi kirkkoisäksi".

Bach sävelsi kokonaista viisi vuosikertaa kirkkokantaatteja; hänellä oli tapana kirjoittaa kantaatti jokaista sunnuntaita varten. Näin ollen kantaattien lukumäärä lienee kohonnut 295:een, mutta arviolta sata teosta on hävinnyt ja vain 190 on säilynyt meidän päiviimme. Tämän suuren kantaattimäärän lidäkdi syntyi joukko passioita ja oratorioita, neljä lyhyttä messua, yksi Magnificat sekä lopuksi h-molli-messu, jota monet pitävät Bachin nerokkaimpana kirkkosävellyksenä.

Bachin kirkkomusiikin vähäinen levinnäisyys säveltäjän elinaikana johtuu osittain hänen ainakin pinnalta katsoen konservatiivisesta sävelkielestään. Kontrapunktin katsottiin tuolloin jo kuuluvan menneisyyteen, mutta Bachin musiikissa se oli kaiken liha ja veri. Päivastoin kuin Händel, hän ei puuttunut esimerkiksi sillä hetkellä kaiken ajankohtaisimpaan musiikin muotoon, oopperaan. Bach työskenteli käyttäen vanhoja muotoja, joista hän teki synteesejä ja joita hän kehitteli äärimmäiseen hioituneisuuteen. Ja samalla kun Händel käsitteli oopperoissaan lauluääntä luonnollisesti ja elävästi, oli Bachin lähtökohtana soittimellisuus: jopa vokaalimusiikissaan hän ajatelee soittimellisesti ja abstraktisti. Lauluosuudet Bachin sävellyksissä eivät ole "laulullisia", vaan ne liikkuvat usein hankalina kromaattisina kulkuina, jotka ovat peräisin soitinmusiikista, ja tekstinkäsittelyssä Bachin ei tunnu piittaavan luontevista ja hyvin "istuvista" jaksotuksista ja aksenteista. Tämä seikka tekee Bachin vokaalimusiikin esittämisen erityisen vaativaksi.

Tätä Bachin "pienempää" passiota on aina varjostanut vaikuttava, oratoriomainen Matteus-passio pitkine ariosoineen ja aarioineen, sooloyhtyeineen, duettoineen jne. (joita on niin paljon vähemmän Johannespassioissa). Mutta, kuten Bach-asiantuntija Christoph Wolff on todennut: "Johannespassion pitkä ja äärimmäisen monimutkainen tausta voi helposti johtaa huomion pois tämän teoksen erityisistä kvaliteeteista sekä sen ainutlaatuisesta musiikillisesta substanssista, jolle on annettu liian vähän arvoa. Sävellyksen läpikäymistä eri muutoksista huolimatta sille antaa leimansa kauttaaltaan sama korkea musiikillis-tekninen käsittelytaito. Tähän tulee aste omaperäisyyttä, joka monessa suhteessa ylittää Matteuspassion. Tämä koskee erityisesti kehitysjaksojen, eli alku- ja loppukuorojen hahmottelua; ne ovat rakenteeltaan täysin epäsovinnaisia".

Aikaisempien olettamusten mukaan Bach sävelsi Johannespassion vuoden 1723 alussa Köthenissä, muutama kuukausi ennen muuttoa Leipzigiin. Ensimmäinen esitys olisi muka tapahtunut pääsiäisperjantaina samana vuonna Leipzigin Nikolaikirkossa. Muutama viikko myöhemmin Bach nimitettiin Tuomaskanttoriksi. Tätä olettamusta ei kuitenkaan koskaan ole pystytty vahvistamaan oikeaksi. Sitä vastoin Bach-tutkijat ovat nykyään yhtä mieltä siitä, että ensimmäinen esitys tapahtui pitkäperjantainvesperissä tasan vuotta myöhemmin.

Bachin säveltäessä Johannespassionsa hän seurasi velvollisuudentuntoisesti edeltäjänsä Kuhnaun vain muutamaa vuotta aikaisemmin alulle panemaa perinnettä Markuspassioillaan(1721). Passion liittäminen pitkäperjantain vesperiin mahdollisti musiikin jakaminen kahteen osaan; ensimmäistä osaa kuultiin ennen ja toista osaa jälkeen saarnan. Periaate on yhteinen kaikille Bachin johtamille sekä omille että muiden passioille Leipzigissa.

Johannespassion ensimmäisen esityksen orkesteripartituuri sekä laulu- ja orkesteristemmat ovat säilyneet. Ne eivät sisällä Bachin myöhempiä esityksiä varten tekemiä lisäyksiä ja muutoksia, ja siten ne muodostavat hivän lähdemateriaalin vertailtaessa eri versioita. Tunnetaan neljä eri Bachin itsensä tekemää versioita: versio 1 vuodelta 1724, veriso 2 vuodelta 1725, versio 3, jota ei ole onnistuttu päivittämään, mutta joka on tehty vuosien 1728 ja 1732 välisenä aikana ja versio 4 vuosien 1746 ja 1749 välisenä aikana. Viimeisessä versiossa, jonka Bach ilmeisesti ajatteli jättää lopulliseksi, hän palaa huomattavalla tavalla alkuperisversioon, etääntyessään versio 2:ssa eniten siitä.

Bachin 1740-luvun lopussa oletettavasti viimeisen kerran johtaman esityksen orkesteristemmat ovat säilyneet. Niistä ilmenee, että hän käytti aikaisempaa paljon enemmän soittajia: Hänellä oli esimerkiksi 6 ensiviulun soittajaa normaalin 3-4 sijasta, "Basso no grosso"(mahdollisesti kontrafagotti!) sekä suuri osa basso- ja continuo-soittimia(viisi continuo-stemmaa!).

Johannespassio rakentuu Johanneksen evankeliumin lukuihin 18 ja 19. Tähän perustekstiin liittyy 11 koraalia, 9 sooloaariaa sekä alku- ja loppukuorot. Alkukuoro "Herr unser Herrscher(Herra, Hallitsijamme, jonka nimi kaikissa maissa on ihana!)" on alttoaarian "Es ist vollbracht(Se on täytetty)ohella Johannespassion riipaisevinta musiikkia. Valtavassa prologissa portti aukeaa Kristuksen kärsimyskertomukselle. Kuten Bachin elämäkerrankirjoittaja Julius Rabe on huomauttanut, ei ollut epätavallista, että sen ajan uskonnollinen runous vertasi ihmiselämää levottomaan mereen: "jousien mahtava aaltoliike muodostaa kaikupohjan huilujen ja oboitten esittämälle jalolle valitukselle".

Alkukuoron jälkeen- joka ei rakennu mihinkään koraaliin, vaan on täysin vapaasti rakennettu- alkaa evankelistan kertomus, urkujen continuosäestyksen tukemana resitatiivina. Lausunta on "vilkas, luonnehtien selkeästi epäilyä, kysymyksiä, vahvistuksia ja pilkaa, siinä on yksittäisten sanojen ilmeikkäitä painotuksia ja esityksen energistä rytmitystä".

"Passion roolihahmojen suihin pannuissa resitatiiveissa on samaa ytimekästä ilmettä. Jeesusta laulaa basso ja hänen korkea rauhansa heijastuu myös hänen resitatiiveistaan, Pietari puhuu kuohuksissaan ja katkonaisesti, Pilatus ikävystyneen arvokkaasti".

Johannespassion kuorot ovat dramaattisia ja ilmekkäitä: "ylipapin palvelijat Jeesusta hakiessaan tai Pietaria kuulusteltaessa, juutalaiset, jotka Pilatuksen palatsin edessä huutavat "ristiinnaulitse", sotilaat heittäessään arpaa Jeesuksen asusta."

Passion lyyrisinä lepopaikkoina toimivat osittain neliääniset koraalit, osittain aariat, joista "muutama kuuluu suurimpaan, mitä Bach on kirjoittanut, kaikki osoittavat hänen olevan mielikuvituksensa ja luomisvoimansa huipulla". Edelliseen Rabe laskee Jeesuksen kuolemaa seuraavat suruntäytteiset aariat, paitsi jo yllä mainittu, huilun ja oboen säestämä sopraanoaaria "Zerfliesse mein Herze in Flute der Zähren"(Kyynelten tulvassa nyt suli sydämeni).

Pehr Henrik Nordgren(2000)